Veljespotretti

Veljespotretti

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Pieni vuodatus.

Voisinhan mie hehkuttaa sitä kuinka hyvin tokotreenit menee (voittaja, täältä tullaan!) tai hypetellä onnistuneista esineruutu-, pudonnut esine- ja tarkkuusruutuhommista, mutta omistetaan kuitenkin tämä kirjoitus ihan kokonaan hakuongelmille. Puhutaan siis semmosesta kuopasta mikä ollaan saatu aikaan rullan napsimisen suhteen :)

Hauva kyllä sää oot kaikesta huolimatta paras!
Koko viime syksy ja tämä kesä on saatu mennä aika pumpulissa Johnin kanssa. Treenit ovat sujuneet luvattoman kivasti - samoin kokeet - ja ohjaaja on voinut vaan myhäillä tyytyväisenä, keskittyä teknisten juttujen hiomiseen. Ja ne on minun skaalalla niitä "kivoja" ongelmia. Mutta sitten. Kerroin viime tekstissä höpötreenistä, jonka jälkeen saatiin pari onnistunutta treeniä ja kerkesin jo hengähtää helpotuksesta, kunnes tapahtui jokaisen rullakoiraohjaajan kauhu.

Rullan napsiminen, valeilmaisut! Hui.

John on nyt parissa viime treenissä ruvennut napsimaan rullaa ihan miten sattuu tyhjillä pistoilla. Miehitetyillä puolilla tarkistaa ukot ja ilmaisee hyvin, mutta muuten niin kauniilta tyhjiltä juoksee rulla suussa tykö. Eikä mitään hajua mistä tämä käytös yhtäkkiä kumpuaa. Minähän tietty stressaan aiheesta, mutta yritän olla purkamatta sitä koiraan ja hermostumatta radalla. Tässä on kyllä onnistuttu ihan hyvin ja radalta on aina lähtenyt iloisesti palkkautunut John, mutta äkkiäkös se haistaa minun ahdistuksen..

Treenikaverit on onneksi tapansa mukaan ihkuja ja tyynnyttelee meikäläistä, että tämä prosessi kuuluu asiaan monen rullakoiran kanssa ja saadaan kyllä pienen belgimielen lukko poksautettua auki. No ihan hyvä, että tämä kuoppa tulee tässä vaiheessa kautta kun kokeet on ohi ja treeniaikaa vielä löytyy ennen lumien tuloa.

Syy? John on herkkä koira, jonka kanssa on haku-uran alkuvaiheessa painittu saman rullaongelman kanssa. Ja John on myös sellainen, oli kyse lajista kun lajista, että se menee joko tosi hyvin tai sitten melko höpösti. Jos mieliala/vire pääsee menemään touhoksi, se menee sellaiseksi tosissaan. Tai sitten koira on super-pätevä (yleensä onneksi näinpäin!).

  • Pitäisikö Johnin maalimiesmotivaatiota vielä lisätä, ja korostaa, että ukkojen löytyminen on se juttu eikä minun miellyttäminen? Sitä en tiedä mistä Johnny on keksinyt etteivät tyhjät pistot minulle "kelpaa", sillä hyvistä tyhjistä koiraa on kiitetty ja niitä on kesän treeneissä tullut paljon. 
  • Vai onko kyse ylivireestä ja "tuttiefektistä"? Pitäisikö ennen treeniä tai treenin alkuun kehittää hetkeksi joku rutiini jolla kierrokset saisi pois? Ennenvanhaan tehtiin toko-/jälkitreeni ennen hakua noin niinko kierroksia laskemaan. Tai sitten pistin radan etukulmaan helpohkon ukon, jotta sai sen pahimman touhon pois heti eka pistolla.
  • Entäs olisiko kyse myös kärsimättömyydestä/turhautumisesta? Josko halu löytää ukot onkin niin suuri, että John turhautuu kun niitä ei heti tule vastaan. Ja sitten tämä turhautuminen purkautuu rullaan.
  • Ääääääää...


Ratkaisuvaihtoehdot (reenikavereiden kanssa pohdiskellut):
  • Lähdetään painottamaan suorapalkkoja ja sitä kautta Johnille mielleyhtymää siitä, että haussa on kyse ukkojen löytymisestä eikä ilmaisusta. Ilmaisuthan Johnilla on sen verran hyviä, ettei niitä hirveästi tarvi harjoitella. Ehkä vähän huolellisuutta siihen, että rulla tippuu vasta irti-käskystä, mutta tätä voidaan hinkuttaa enemmän kun valeet jäävät pois. Suorapalkoilla saadaan painotettua myös sitä, että ukko tarkistetaan kunnolla. Keväällä 2013 kun viimeksi painittiin ongelman kanssa, tämä keino toimi hyvin ja aika nopeasti (vaikka millään kiireellä/paniikilla tätä ropleemaa ei ruveta työstämään).
  • Rulla ylös tyhjillä. Ei anneta Johnille mahdollisuutta napsia rullaa ja purkaa painetta/mitälie siihen. Kielto (koiran ottaessa rullaa tai tullessa rullan kanssa tyhjältä) ei Johnilla kertakaikkiaan toimi, paineistuu siitä vaan niin, ettei meinaa tuoda rullaa sitten ollenkaan vaan jää toljottamaan minua viiden metrin päähän. Herkkis. Katsellaan missä kohtaa rullan tohtis laskea ja mennä normityhjillä. Irtorullista en ole kovin innostunut.
  • Paljon tyhjiä, joiden jälkeen helppo löytö suorapalkalla. Johnille opetetaan, että (turhauttavien?) tyhjien jälkeen tulee kyllä superlöytö kunhan jaksaa huolellisesti tehdä duunia.
  • Maalimiesmotivaation nostattaminen. Ehkä on hieman valuttu alas siitä super-riekkumisesta, jolla saatiin John viime kesänä tosissaan syttymään ukoille. Oma vikani siis. Parissa viime treeneissä on taisteltu ja namiteltu todenteolla - John palkkautuu superhyvin. Ja on se aiemminkin palkkautunut, mutta ehkä palkkautumisen volyymin tulkitsemista on hämännyt se, että John tekee kyllä kaiken tosi innoissaan ja vireellä, mutta tekeekö enemmän maalimiehen löytymisen ilosta vai minulle työskentelyn ilosta? Joka tapauksessa tällaisella mm-nostattamisella ei varmasti ole kuin positiivisia vaikutuksia.
  • Ilmaisuja vähäkselleen, ylläpitävänä toimintoja lähinnä. Maksimissaan yksi reeniä kohti ja silloin maalimieheltä napautus radiopuhelimen kautta, jotta tiedän koiran varmasti käyneen kunnolla ukolla asti.
  • Vaikeita ratoja. Nämä ei ole Johnille ongelma ja moottoria riittää. Mutta pitää huolehtia siitä, ettei sille jää treenin jälkeen semmonen höpöhööhäslä-mieliala, vaan uupuneen tyytyväinen. 

Että ehkä ihan hyvä, ettei saatu sitä Kajaanin koepaikkaa :D

Iltalepohetki soffalla.
Mie olen nyt itsekin paineissa, pois se minusta. Mutta tämä kaikki on vaan yllättänyt ihan totaalisesti, sillä John on toiminut niin pitkään kuin junan vessa. Tiedän, että John on koira jonka kanssa päästään vielä pitkälle ja se on ihan älyttömän potentiaalinen harrastuskaveri, mutta yhtäaikaisesti tiedän sen, että sen kanssa nämä mielialojen kanssa painimiset tulee olemaan kesto-ongelma. John vain on sen verran herkkä kaikelle. Lohdullista on tietää sekin, että kun pikkubelki saa ne lukot auki, ei se jää niitä vatvomaan vaan höpöhommat unohtuu täysin ja koira palautuu todella hienosti. Siittä olen varma. Malttia vaan.

Loppuun kiitosta treenikavereille, jotka ovat ruvenneet puimaan ongelmaa niinkuin omasta koirastaan olisi kyse ja mie sain höpöreenien jälkeen monta lohduttavan pohtivaa tekstaria ja sähköpostia. Parempia treenikavereita saa hakea :) ongelmat ovat yhteisiä ja yhdessä potkitaan toisemme jorpakoista ylös. Erityismaininta myös Miikalle, joka kuuli meän treenien menneen vähän pieleen ja oli käynyt ostamassa mulle lohdutuslahjaksi semmosen ihanan puseron, jota en ole raaskinut ostaa, mutta haaveillut ihan yöunissakin asti..

Kauhea vuodatus, mutta joskus näinkin!

Viikonloppuna on luvassa jotain tosikivaa ja hakupainotteista, mutta siitä lisää ensi kerralla.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti